Kokomustiin soturiasuihin pukeutuneet ja kasvonsa suojanneet japanilaisen kendon harrastajat voivat ensinäkemältä näyttää pelottavilta. Otteluissa kaikuvat huudot ja tunnelma on jännittynyt. Kendossa eli japaniksi ”miekan tiessä” huudot eivät kuitenkaan kuvaa aggressiota, vaan niiden tarkoituksena on koota harjoittelijoiden voimavarat ja auttaa yhdistämään fyysiset ja henkiset voimat suoritusta varten. Laji vaatii hyvää keskittymiskykyä ja kovaa harjoittelua. Tutustu artikkelimme avulla kendon saloihin!

Lajin historia

Kendon pitkä historia ulottuu vuosisatojen taakse. Jo keskiajalla Japanissa oli kehitetty yli 600 erilaista miekkailun tyylisuuntaa ja koulukuntaa ja niitä pidettiin yllä menestyksekkäästi. Erilaiset miekkailusuunnat kuuluivat sotureiden eli samuraiden klassisiin sotataitoihin. Ajansaatossa tyylisuunnista pyrittiin muodostamaan looginen, yhtenäinen ja monipuolinen kokonaisuus, josta tehtiin myös samuraiden koulutuksen kulmakivi. Tekniikoiden taustalla oleva teoria ja konfutselaisuus synnyttivät Bushidon käsitteen, samuraiden elämänohjeen.

Harjoitteluissa käytettiin teräsmiekkojen sijaan puumiekkoja. Puumiekat osoittautuivat turhan vaarallisiksi, joten tilalle otettiin vuonna 1710 bambumiekat eli shinait. 1700-luvun puolivälissä japanilaisen sotahaarniskan innoittamana keksittiin erilaisia suojia, jotka olivat kuitenkin vielä alkeellisia eivätkä suojanneet harjoittelijaa kunnolla. Nykyiset suojukset ovat vuosisatojen kehitystyön tulos. Ne mahdollistavat kamppailulajin kontaktit ja turvallisen harjoittelun viemättä kuitenkaan pois todentuntua. Vuosien saatossa kendosta muodostui tärkeä miekkailulaji ja se alkoi levitä myös maailmalle.

Kendon perusperiaatteet

Modernina budolajina tunnetussa kendossa pyritään tekemään pisteen arvoinen hyökkäys lyömällä shinailla eli bambumiekalla vastustajan suojavarusteissa osoitettuun kohtaan. Kendossa on neljä lyöntialuetta: pää (men), ranne (kote), kylki (do) ja kurkku (tsuiki), jotka harrastajan täytyy huutaa ääneen iskujensa perusteella. Kendon tavoitteena on kehittää harrastajansa kehoa, mieltä ja niiden yhteistoimintaa vanhojen miekkailuperiaatteiden kautta. Lajissa menestymiseen tarvitaan erinomaista havainnointikykyä ja nopeita päätöksiä.

Nykyisellään kendossa on kahdenlaisia hyökkäyksiä: lyöntejä ja pistoja. Lyönnit voidaan kohdistaa pään yläosaan, vasempaan tai oikeaan kylkeen sekä molempiin ranteisiin. Pisto taas kohdistetaan pelkästään kurkkuun tai ylävartalosuojan yläosaan. Osumakohdat ovat valikoituneet niiden kriittisyyden takia oikeissa taistelutilanteissa. Kendossa saa pisteen eli ipponin vain silloin, jos onnistuu puhtaalla tekniikalla osumaan oikeaan osumakohtaan ja käyttää samalla kiaita-huutoa. Sattumanvaraisia lyöntejä ei hyväksytä.

Lajin varusteet

Kendossa käytetään kolmea erilaista miekkaa: bambumiekka shinaita, tammipuista harjoittelumiekkaa bokkenia ja lyhyttä tammipuista harjoittelumiekka kodachia. Shinaita on saatavilla eri pituuksissa, jotka sopivat aikuisille, nuorille ja lapsille, kun taas kodachi ja bokken ovat pituuksiltaan standardisoituja: 55 ja 102 cm. Kodachi- ja bokken-miekkoja käytetään pelkästään tekniikka- ja kata-harjoitteluissa, joissa ennalta määriteltyjen liikesarjojen ei ole tarkoitus mennä perille asti eli osua vastustajaan.

Kendon virallisista suojavarusteista käytetään nimikettä kendogu tai bogu, joka tarkoittaa japaniksi suojavarustetta. Kypärän nimi on men ja se suojaa päätä, kasvoja ja kurkkua. Kote-hanskat suojaavat ranteita ja kämmeniä. Do on rintapanssari, jolla suojataan rintakehää ja kylkiä. Lantiosuoja, tare, koostuu kolmesta isosta läpästä ja kahdesta pienemmästä. Taren keskiosassa on nimikyltti eli zekken. Suojavarusteiden päälle puetaan leveälahkeiset housut (hakama), harjoittelutakki (keikogi) ja hikiliina (tenugui).

Kendon harjoitteleminen

Kendossa on useita valmiusasentoja, joista käytetään nimitystä kamae. Ottelun lopputuloksen määrittelee kuitenkin harjoittelijan mielenlaatu ja henkinen vahvuus, sillä yleensä voittajalla on järkähtämätön ja päättäväinen mieli, joka tahtoo voittaa. Kendo-ottelun lopputulos määräytyy sen mukaan, kumpi harjoittelijoista on henkisesti vahvempi. Lajin harrastaminen vaatii tehokasta käytännön harjoittelua. Oleellista kendossa on oppia tarkasti ajoitukset ja etäisyydet, joiden avulla hallitaan vastustajan liikkeitä. Voittoon riittää yksikin vastustajan herpaannus.

Kendon emämaassa Japanissa on tänä päivänä yli puoli miljoonaa aktiivista kendon harrastajaa. Heistä suurin osa on suorittanut jonkinlaisen dan-arvon, joka on arvoltaan sama kuin muiden budolajien musta vyö. Kendo on osa japanilaisten koulujen opetusohjelmaa, minkä lisäksi monissa yliopistoissa on omat kendojoukkueensa. Oppilaiden lisäksi myös japanilaiset poliisit harjoittelevat säännöllisesti kendoa. EM-kilpailut järjestää Euroopan Kendoliitto ja Kansainvälisen Kendoliiton järjestämät MM-kilpailut kisataan joka kolmas vuosi.

Kilpaileminen kendossa

Kilpailemisesta käytetään nimeä shiai. Sitä pidetään osana oman itsensä kehittämistä. Kilpailujen tarkoituksena on myös kehittää harrastajien tuomarointikykyjä tulevaisuutta varten. Melkeinpä kaikkien kendo-harjoitusten loppuun on lisätty vapaaotteluja eli jigeikoja. Kendossa kilpaillaan yksilö- ja joukkuetasolla. Yksilökilpailuissa luokat lajitellaan silloin tällöin iän ja tason mukaan, mutta periaatteessa voittaja voi olla kuka vain fyysisistä ominaisuuksista riippumatta. Joukkueet muodostuvat viidestä kilpailijasta ja eniten voittoja saanut joukkue voittaa.

Kendon kilpailukentän sivut ovat 9–11 metrin pituisia. Keskusta on merkitty rastilla. Merkittyjä ovat myös paikat, johon kilpailijat saapuvat kumarruksen (rei) ja reisien päälle kyykistymisen (sonkyo) jälkeen ja josta tuomari käynnistää ottelun. Ottelussa on kolme tuomaria: yksi päätuomari ja kaksi aputuomaria. Punaisilla ja valkoisilla lipuilla näytetään ottelijoiden saamat pisteet. Ottelu kestää noin 3–5 minuuttia ja se, joka tekee ensin kaksi pistettä, voittaa.

Kendo Suomessa

Suomen ensimmäinen kendoleiri järjestettiin vuonna 1986 Porvoossa. Ensimmäiset seurat perustettiin Turkuun ja Helsinkiin. Suomen kendon taso parani merkittävästi vuoden 1990 jälkeen, jolloin Japanin kendoliitto osoitti Suomelle ensimmäisen vuotuisen kendo-opettajan, Toru Takahashin. Hänen ja muiden Japanin liiton lähettämien kendo-opettajien avulla laji kehittyi nopeasti. Nykyään Suomessa on parikymmentä kendoseuraa ja noin 800 aktiivista harrastajaa. Vilkkain kendokaupunki on Helsinki, jossa toimii kolme seuraa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *