Mistä budolajit ovat saaneet nimensä?

Termi budo tulee kahdesta japanilaisesta sanasta: bu – martial, do – way, joka tarkoittaa kirjaimellisesti sodan tietä tai soturin tietä. Joten budo on tie, jonka tarkoituksena on tavoitella omaa täydellisyyttä, sekä fyysistä että henkistä, taistelulajien kautta. Budolajit perustuvat vanhoihin japanilaisiin sotataitoihin, ja budolajeihin kuuluu monta erilaista modernia japanilaista itsepuolustus- ja kamppailulajia, kuten esimerkiksi kendo, aikido, judo, sumo ja jujutsu.

Etymologia – Budon ja Bujutsun alkuperä

Sanan budo ensimmäiset merkittävät esiintymät historiassa ovat 1500-luvun Koyo Gunkan -ajalta. Tuohon aikaan sanaa käytettiin pikemminkin kuvaamaan Samurai-elämäntapaa kuin kamppailutekniikan harjoittamista. Myöhemmin budo-sana määriteltiin uudelleen nykyiseen tarkoitukseensa. Do japanilaisessa kontekstissa on kokeellinen termi siinä mielessä, että käytäntö, eli elämäntapa, on normi, jolla varmistetaan tietyn taidemuodon harjoittaminen kurinalaisesti. Modernissa budossa ei ole ulkoista vihollista, vaan sisäinen; egoa vastaan täytyy taistella.

Nykyaikaisessa, tai modernissa, historiassa bujutsu voi tarkoittaa kamppailulajia, sotatiedettä tai sotastrategiaa, riippuen asiayhteydestä, ja se ilmenee soveltamalla näitä taitoja tosielämän tai taistelukenttien tilanteiden mukaan. Budo sen sijaan, tarkoittaen ‘soturin tietä’, painottaa merkitystään filosofisuuteen. Budon ja bujutsun eroa voi olla usein hankala hahmottaa; toisinaan eroja pidetään historiallisina, kun taas toisten mielestä erot ovat harjoittelutavoissa, filosofiassa tai harjoittelun tuomasta henkisestä kehityksestä.

Budō vs. Bujutsu

Bujutsu koostuu myös kahdesta sanasta bu – martial ja jutsu, joka tarkoittaa tekniikkaa. Kun budon käännös on soturin tie, niin bujutsu tarkoittaa sodan tiedettä tai taistelulajia. Käännöksissä termit ovat synonyymejä, mutta budon ja bujutsun välillä on selkeä ero. Kun bujutsussa keskitytään vain lajin fyysiseen puoleen, eli kuinka parhaiten voittaa vastus, niin budossa keskitytään lisäksi henkiseen puoleen ja kuinka parhaiten kehittää itseään.

Budoa pidetään yleisesti siviililajina, joka on vanhemmasta bujutsusta kehittynyt versio. Bujutsua pidetään taas sotilaallisena tyylinä tai sotilaallisena strategiana, ja tämän eron vuoksi moderni siviilityyli, budo, korostaa henkilökohtaista kehitystä, fyysisesti ja henkisesti, bujutsun käytännöllisyyden ja tehokkuuden sijaan. Yhden näkemyksen mukaan bujutsu on kamppailulaji, jota harjoitellaan fyysisesti, kun taas sen sijaan Budo on elämäntapa ja polku, jota kuljetaan samalla harjoittaen bujutsua.

Kenjutsu / Kendo – Iaijutsu / Iaido

Kenjutsu on vanha kattotermi kaikille japanilaisille miekkailulajeille ja erityisesti niille lajeille, jotka kehittyivät aikana ennen Meiji-restauraatiota. Kenjutsu sanana tarkoittaa metodia, tekniikkaa sekä miekan taidetta ja on bujutsun osa-alue. Kenjutsu kehitettiin Japanissa maaorjuuden aikana Samurai-luokan toimesta. Modernit miekkailulajit kendo ja iaido ovat budolajeista vanhimpia ja selkästi nykyisessä muodossaan kaikkein taiteellisimpia lajeja. Iaidoa harjoitellaan yksin, kun kendoa sen sijaan harjoitellaan kaksintaisteluna.

Iaijutsu termin oikea käyttötapa on historiallisesti epätarkka, ja alun perin katanan, eli japanilaisen miekan, huotrasta vetotekniikka oli eräänlainen kuntoilumuoto. Japanilainen miekka on ollut olemassa jo Nara-ajalta (710 – 794), jolloin tekniikkaa, jolla miekka vedetään esiin, on kutsuttu muilla nimillä kuin iaijutsu. Ensimmäisen vahvistetun kerran historiassa iaijutsu-termiä on käytetty viittauksena Tenshin Shōden Katori Shintō-ryū -koulun perustajaan Iizasa Chōisai Ienao (1387 – 1488).

Jujutsu / Judo

Jujutsu, kuten Kenjutsu, on Samurai-luokan maaorjuuden aikaisen Japanin aikana kehittämä taistelulaji, jossa taistellaan joko tikareilla tai muilla lyhyillä aseilla tai ilman aseita. Jujutsun kehittäminen alkoi Muromachi-kaudella (1336 – 1573) yhdistelemällä erilaisia japanilaisia kamppailulajeja, joita käytettiin lähitaisteluissa ja tilanteissa, joissa aseiden käyttäminen oli tehotonta. 1600-luvun alussa Edo-kaudella, jujutsu jatkoi kehitystään Tokugawa-shōgunaatin asettamien lakien ja ideologian johdosta. Tarkoituksena oli vähentää sotimista, joten aseet ja haarniskat kiellettiin.

Judon kehitti japanilainen Jigoro Kano vuonna 1882 fyysisen, henkisen ja moraalisen opetuksen välineeksi Japanissa pitkälti jujutsun pohjalta. Se on yksi moderneista kamppailulajeista, ja siitä tuli myös olympialaji vuoden 1964 Tokion olympialaisissa. Kanon keskisimmät visiot judolle olivat kaksi toimintaperiaatetta: seiryoku zen’yō – ‘maksimiteho, minimivaiva’ sekä jita kyōei – ‘keskinäinen hyvinvointi ja hyöty’. Periaatteiden käytännöllistämiseen Kano käytti jū yoku gō o seisu-konseptia, joka tarkoittaa ‘pehmeys kontrolloi kovuutta’.

Daitō-ryū Aiki-jūjutsu / Aikido

Daitō-ryū Aiki-jūjutsu on japanilainen kamppailulaji, jonka teki tunnetuksi Takeda Sōkaku 1900-luvun alussa. Tällä tyylisuunnalla saattaa olla pitkäkin historia; on spekuloitu, että jopa 1000-luvulle saakka, mutta varsinaisia kirjattuja tietoja tästä ei ole ennen Takedan aikaa. Aiki-jūjutsu voidaan jakaa kolmeen tyyliin: jujutsu (kova), aiki no jutsu (pehmeä) ja yhdistetty aikijujutsu (kova/pehmeä). Moderni jujutsu ja aikido perustuvat aikijujutsuun, jonka tarkoituksena on vihollisen neutralisoiminen heti alkuun.

Aikidon kehitti Morihei Ueshiba, Takeda Sōkakun oppilas, 1900-luvun alussa Daito-ryu Aiki-jujutsun pohjalta ja alkoi muuttua omaksi tyylisuunnakseen 20-luvulla. Ueshiba halusi yhdistää taistelemisen, filosofian ja uskonnolliset opit samaan lajiin ja käyttää aikidoa itsepuolustuksena sekä suojella hyökkääjää loukkaantumiselta. Harjoittelussa tämä näkyy tekniikoiden pehmeydessä, sillä aikidossa vastustajaa ei pyritä vahingoittamaan. Aikido kääntyykin suomeksi seuraavanlaisesti: ai: Harmonia, ki: Elämän energia, universaali voima Ki ja dō: Tie.

Yhteenveto

Budolajit-nimityksen alle mahtuu monta vanhaa ja uutta japanilaista kamppailulajia, ja budolajit ovat vahvasti osa japanilaista yhteiskuntaa ja identiteettiä ja osa populaarikulttuuria vielä tänäkin päivänä. Monipuolinen lajien kirjo ja monenlaiset moraaliset ja henkiset arvot ja vastustajan vahingoittamisen välttäminen ovat kulmakiviä erityisesti moderneissa japanilaisissa kamppailulajeissa. Itsensä kehittäminen, niin fyysisesti kuin henkisestikin, on tärkeämpää kuin varsinaisten sotataitojen kehittäminen ja erityisesti henkilökohtaisen täydellisyyden tavoitteleminen moraalisesti ja eettisesti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *